torstai 22. syyskuuta 2016

Vaaralla



                                          Kuva: Jimmy Träskelin


Kolmas tohtorintutkintokonserttini lähestyy: siihen on aikaa enää kuusi viikkoa. Konsertin työstämisprosessi on ollut erilainen verrattuna kahteen aikaisempaan tutkintokonserttiini. Niihin olen pystynyt valmistautumaan hyvissä ajoin ja aloitinkin molemmilla kerroilla työskentelyn vajaa vuosi ennen konserttia: ensimmäistä konserttia varten sävelsin uutta musiikkia ja toisen konsertin tekeminen edellytti tiivistä tutkimustyötä tikkusoiton perinteestä, arkistonauhojen kuuntelemista ja niiden mukana soittamista sekä transkriptioita.

Tulevan konserttini nimi ”Vaaralla – kokeilevia kohtaamisia” kertoo paljon. Halusin tällä kertaa työskennellä siten, etten niin tarkasti suunnittele tai tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Pyysin mukaan soittajan, jonka kanssa en ole ennen musisoinut: Teri Mantereen. Koska jotain turvallistakin pitää olla, konserttia varten perustetun trion kolmas jäsen on jo vuosien takaa tuttu Lassi Logren. Työskentely alkaa vasta nyt, 1,5 kuukautta ennen konserttia! Huomenna meitä ohjaa yhteisen improvisaation pariin tanssija-koreografi Päivi Järvinen.

Ajatuksen tasolla olen työstänyt konserttia paljon sekä leikkinyt kanteleellani uusia sointivärejä etsien. Hetkittäin tohtorintutkinnon tekeminen voi olla myös leikkimistä, uusien soittovärkkien ideoimista ja hulluja kokeiluja. Konsertin keskeisin asia tai tutkimuskysymys onkin juuri uusien sointivärien etsiminen ja löytäminen, yhdessä toisten soittajien ja soitinten kanssa.

Olen tarkoituksella halunnut vältellä valmiiden teemojen säveltämistä ja niiden viemistä triolle. Haluan meidän työskentelevän yhdessä, yhteisistä improvisaatioista ammentaen, tasavertaisina. Ei sellaisessa ”minä liidaan ja toiset peesaavat” –asetelmassa.

Uuden edessä jännittää. Sopivasti, ihanasti. Saa nähdä, mitä tästä tulee!

la 5.11. klo 19 Musiikkitalo, Black Box

Tervetuloa!




torstai 15. syyskuuta 2016

Uusia sointivärejä etsimässä

                              

Inspiraatiota rautakaupasta   



Kolmas tohtorintutkintokonserttini lähestyy.  Aamulla päätin mennä rautakauppaan ja katsoa, millaisia uusia soittovälineitä sieltä löytyisi. Perkussiivinen soitto mielessäni kävelin ympäriinsä ja tutkailin hyllyjä. Nämä esineet tarttuivat mukaani. Jää nähtäväksi, millaista musiikkia niiden avulla syntyy! 




Kirjoitustyö    

Kevätlukukaudella kirjoitin aktiivisesti tohtorintutkintooni liittyen ja osallistuin emeritusprofessori Heikki Laitisen loistavalle ”Näkökulmia kansanmusiikin tutkimukseen” –kurssille. Intouduin kirjoittamaan tikkusoiton perinnetyyleistä ja sain myös käsiini täysin ennen kuulemattoman arkistonauhan, se oli todella jännittävä hetki! Erkki Ala-Könnin äänittämällä nauhalla musisoi vuonna 1903 syntynyt Salomo Korhonen Rautalammilta. Hänellä oli omaleimainen soittotyyli, johon tulen palaamaan täällä blogissakin. 



Soololevy

Tohtorintutkintooni sisältyvä soololevy ”Lunkula” julkaistiin heinäkuussa Kansanmusiikki-instituutin toimesta. Levyn musiikki pohjautuu osittain ensimmäiseen tohtorintutkintokonserttiini, mutta mukana on tuoreempiakin tuotoksia. Levynjulkaisukonsertti Iholla-salissa Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla oli yksi niitä esiintymistilanteita, jotka tulen taatusti muistamaan aina. Yleisö kuunteli niin intensiivisesti, että sen pystyi fyysisesti aistimaan. Se oli silkkaa nautintoa se.


tiistai 5. tammikuuta 2016

Kantelisti lyömäsoittajana


Kanteletta voi käyttää lyömäsoittimen tapaan soitinta “lyöden” ja tällaista soittoa kutsun perkussiiviseksi soitoksi. Olen kehittänyt tätä soittotapaa viidentoista vuoden ajan eri apuvälineitä, kuten neulepuikkoa, sormiplektroja ja maalipensseliä käyttäen.

Aloitin perkussiivisen soiton Jooseppi Pohjolan kanteleella vuonna 2001, kun olin hetken mielijohteesta ostanut saksalaisesta musiikkikaupasta sormiplektroja. Rajat-maisterikonserttini (2002) sisälsi improvisatorisen osuuden, jossa rummutin kanteletta sormiplektroilla ja viritystappeihin oli kumirenkaalla kiinnitettynä neulepuikko, joka pärisytti bassokieliä. Erilaiset kokeiluni perkussiivisen soiton parissa ovat jatkuneet siitä saakka.
Vuonna 2007 aloin soittamaan maalipensselillä. Pensseliin päädyin sattuman kautta: halusin keksiä jonkun uuden esineen, jolla soittaisin, ja Kaustisen Halpa-Hallissa silmiini osui maalipensseli. Pensselillä musisoidessani aloin yhdistämään tähän soittotapaan myös slide-tekniikkaa, eli kielen liu’uttamista viritysavaimella tai kitaristien käyttämällä putkella. Käytän slide- tekniikkaa myös sormella liu’uttaen, tällöin sointi on hyvin pehmeä. Jostain syystä liu’utan tällä hetkellä lähinnä bassokieliä, ilmeisesti olen siitä äänimaailmasta innostunut.
Pitkän aikaa nämä soittotavat säilyivät lähinnä rytmisiä elementtejä sisältävinä. Toki kieliä rummuttaessa syntyy spontaaneja melodialinjojakin, mutta tekemiseni fokus oli aina rytmissä.  Ensimmäistä tohtorintutkintokonserttiani Lunkulaa (2013) säveltäessäni huomasin, että perkussiivinen soittoni alkoi sisältää enemmän myös melodisia aihioita ja selkeitä harmonisia elementtejä. 


"Lemmennosto" perustuu selkeään melodiaan, vaikka soittotapa on perkussiivinen. Soitan melodiaa ensin virkkuukoukulla, myöhemmin neulepuikolla. Loppupuolella neulepuikolla soitettu elementti muuttuu säestävämmäksi ja viimeisen teeman melodia soitetaan bassoilla. Välissä on neulepuikoilla ja sormiplektroilla soitettu välike.

"Läksin suolle soutamahan" –kappaleessa nousevat voimakkaasti esiin yläsävelet. Olen ollut todella onnellinen siitä, että ostin soittopensseliksi sellaisen maalipensselin, jonka varressa on sekä kumimaista materiaalia että kovaa muovia. Tämän tein täysin tiedostamattomasti, mutta ilman näiden eri materiaalien tuomia sävyjä ”yläsävelsoittoni” olisi paljon köyhempää. Joskus parhaat oivallukset syntyvät ihan sattumalta! 

tiistai 17. marraskuuta 2015

Tikuista asiaa

Jooseppi Pohjolan kanteletta soitettiin perinteisesti tikulla tai kovalla nahanpalalla. Nahanpalaa en ole vielä toistaiseksi kokeillut, mutta erilaisten tikkujen kanssa olen pelannut paljon. Siksi haluan jakaa pohdintojani ja kokemuksiani erilaisista tikuista.

Taipaleeni tikulla soittajana lähti liikkeelle tulitikuista ja hammastikuista. Niillä oli ikävä taipumus katkeilla kesken soiton ja jälkikäteen ajatellen ne eivät ohuutensa ja lyhyytensä vuoksi olleet kovin ergonomisiakaan. 90-luvun lopulla veljeni antoi minulle joululahjaksi monta punttia suomalaisia Sampo-antiikkitulitikkuja, joita hän oli ostanut kymmeniä puntteja eräällä kapakkareissullaan, minun onnekseni, sillä ne soveltuivat kokonsa vuoksi soittamiseen erittäin hyvin.

En muista, miten päädyin soittamaan 2000-luvun alussa varrastikuilla. Niiden edut tulitikkuihin verrattuna olivat merkittävät: ne eivät katkeilleet ja kuluminenkin on hidasta. Varrastikkujen myötä aloin myös tarkkailemaan tikun tuottamaa sointia enemmän ja toisinaan päädyin hiomaan tikun kärkeä hiekkapaperilla miellyttävämmän soinnin saamiseksi. Paras tikku on mielestäni sellainen, joka on kärjestään hieman kulunut ja pyöristynyt, joko hyväksi soitettu tai hiottu.

Keväällä 2013 sain Rauno Niemiseltä postissa kaksi saarnipuista tikkua kokeiltavakseni. Näihin tikkuihin jäin välittömästi koukkuun. Sointi oli pehmeämpi, mutta samalla intensiivisempi kuin varrastikuissa. Huomasin pian, että nämä tikut kuluivat varrastikkuja huomattavasti hitaammin. Annoin Raunolle kiittävää palautetta tikuista ja toivoin niitä lisää. Pian tuli postissa seuraava paketti, joka sisälsi tikkuja eri puumateriaaleista: yksi Brasilian ruusupuusta, yksi omenapuusta, yksi tammesta ja kaksi katajasta. Aloin vertailemaan eri tikkujen sointeja ja mielestäni etenkin soittajalle itselleen erot näyttäytyvät varsin suurina. Sommelo-festivaaleilla kesällä 2013 pidimme pienimuotoista tikkuseminaaria Rauno Niemisen ja Kari Dahlblomin kanssa eri puumateriaaleista valmistettuja tikkuja vertaillen. Kommentaattoreina olivat myös Ilkka Heinonen ja Heikki Laitinen. Öisen seminaarin lopputulos oli se, että henkilökohtaisten mieltymykset ja itse kunkin omanlaisekseen kehittämä soittotekniikka ratkaisee, mikä tikku on kenenkin mielestä soinniltaan ”paras”.  Käytettävä tikku kannattaa valita toki myös soitettavan musiikin luonteen mukaan.  Kunkin tikun sointi saattaa myös näyttäytyä kuulijan korville melko erilaisena kuin soittajalle itselleen.

Omassa musiikissani pehmeämpisävyiset tikut tuntuvat pääsääntöisesti miellyttävämmiltä kuin kirkkaan ja kovan ääniset, siksi olen päätynyt käyttämään eniten saarnipuisia ja tammisia tikkuja. Brasilian ruusupuisessa tikussa on mielestäni kirkkain ja terävin ääni, nimesin sen heti ”triolipolskatikuksi”, sillä se sopii hyvin erityisesti pelimannimusiikin soittamiseen. Soittotikkujeni standardipituus vaihtelee 6-8cm välillä riippuen siitä, kuinka kauan olen ehtinyt kyseisellä tikulla soittaa. Alle 6cm pitkä tikku on mielestäni jo liian lyhyt, koska sormien pitää mahtua tikulle hyvin oikean ergonomian saavuttamiseksi.

Suosittelen kaikille tikuttajille erilaisten tikkujen kokeilemista – se on mielenkiintoista ja antoisaa! 



keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Kansanmusiikintutkijoiden symposium


Taideyliopiston Sibelius-Akatemia ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura järjestävät 25.-26.11.2015 symposiumin, jossa keskustellaan kansanmusiikintutkimuksen kysymyksistä ja tulevaisuudesta. 

Puhun ja soitan symposiumissa torstaina 26.11.

paikka: SKS juhlasali, Hallituskatu 1, Helsinki.

Tervetuloa kuulolle!



Kantelepelimannit Arvi, Aarne ja Alfred – tikkusoiton perinnetyylien soiva tutkimus 

Keski-Suomessa, Hämeessä ja Pohjanmaalla vallitsi 1800-luvun loppupuolelta 1900-luvulle kanteleensoiton sulkutyyli, jossa avoimet kielet vetäistiin soimaan puutikulla tai kovalla nahanpalalla. Melodiasoitossa vasemman käden sammuttavat sormet myös näppäilivät kieliä. Soittotavan kukoistuskausi ajoittui 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen, jonka jälkeen se alkoi harvinaistua.  

Arkistoissa on taltioituna melodiasoittoa tikulla noin kymmeneltä kantelepelimannilta. Arkistonauhat on äänitetty 1940-luvulta eteenpäin eli ne ovat ajanjaksolta, jolloin soittotapa oli jo hiipumassa. Nauhoilla olevasta sävelmistöstä ylivoimainen enemmistö on polkkia ja valsseja. Tämä johtunee enemmän keruuajankohdasta kuin siitä,  etteikö muitakin tanssilajeja olisi yleisesti soitettu.

Arvi Pokela (Saarijärvi), Aarne Moisio (Vilppula) ja Alfred Backman (Kannonkoski) soittivat kaikki kanteletta tikulla, kukin persoonallisella tyylillään. Taiteellisen tohtorintutkintoni tiimoilta olen tutkinut heidän soittoaan arkistonauhoja kuunnellen ja nauhojen mukana musisoiden. Kaikilta kolmelta soittajalta on tallennettu kansanmusiikissa yleinen melodia, joka tunnetaan mm. nimillä ”Koko maailman polkka” ja ”Hienohelma”. Näiden kolmen erilaisen version myötä on ollut erittäin mielenkiintoista tarkastella Pokelan, Moision ja Backmanin soiton tyylipiirteitä. Toisessa tohtorintutkintokonsertissani ”Hienohelma ja Hyppivä puuhevonen – rouheaa perinnemusiikkia kanteleilla” (26.9.2014) esitettiin kyseisten soittajien versiot Hienohelmasta alkuperäisesitysten hengessä. 

Soivassa esitelmässäni tulen pohtimaan vastauksia, myös soittamalla demonstroiden, seuraaviin kysymyksiin: mitkä ovat Pokelan, Moision ja Backmanin soittotyylien keskeiset erot? Millaisia asioita nousi esiin, kun opettelin eri pelimannien tyylejä arkistonauhoilta kuulonvaraisesti ilman, että tein ensin tarkkoja transkriptioita? Mikä on ollut saamani kuulokuvan perusteella melodian musiikillinen merkitys näille soittajille ja mikä se on minulle itselleni? Millaiseksi muodostuu suhde musiikkiin ja traditioon, joka välittyy pelkästään arkistonauhan kautta, ilman mahdollisuutta musisoida elävän soittajan kanssa?

perjantai 6. marraskuuta 2015

Hyppivä puuhevonen

Kuva: F.H.B. Laguksen piirros, Väisänen 1931. Kirjasta Keski-Suomen Kantele (Kari Dahlblom 2011).
                       
Kansanmusiikin tutkija A.O. Väisänen kirjoitti vuonna 1931 Kalevalaseuran vuosikirjaan artikkelin, jonka yhteydessä julkaistiin raumalaisen F.H.B. Laguksen Väisäselle lähettämiä tietoja ruotusotamies Nekkelistä, Sumiaisten seudulla eläneestä 5-kielisen kanteleen soittajasta.

Seuraavassa on otteita Laguksen tekstistä, joka on piirroksen kanssa julkaistu Kari Dahlblomin kirjassa Keski-Suomen kantele (Kari ja Tuula Dahlblom 2011).

” Minun nuoruudessani eli Sumiaisissa noin vv. 1860-70 vanha kanteleensoittaja ukko Aapraham (?) Nekkeli. --- Nekkeli kuoli ruotivaivaisena ja hän tunnettiin aikanansa yli koko Sumiaisten seurakunnan ainoana ja ehkä viimeisenä kanteleensoittajana. Kun hän vanhoilla päivillään ei jaksanut työllä itseään elättää, niin hän joutui köyhäinhoitoa saamaan ja vuosikausia häntä hoidokkaana siirrettiin talosta taloon ja hän tuli siten yleisesti tunnetuksi. Alkuvuosina hänellä oli 5-kielinen kantele, mutta myöhemmin hän teki itselleen 7-kielisen. --- Kannel oli asetettu niin, että lyhin kieli oli lähinnä soittajaa ja pisin poispäin. Soittajan vasen käsi ranteen kohdalla lepäsi kanteleen ponnen päällä ja vasemman käden sormenpäät hoitivat säestystä pehmeillä näppäilyillä. Oikeassa kädessä oli soittopuikko. --- Kun ukko Nekkeli, jonka ristimänimeä minä epävarmasti muistelen Aaprahamiksi, oli virittänyt kanteleensa ja ryhtyi soittamaan, löi hän ensin tuvan paksuun pöytään puukolla kaltevan reiän, johon hän naulasi parin vaaksan pituisen vankan puikon, jonka yläpäässä oli reikä niin väljä, että nyöri tai pellavan kuidusta tehty punonnainen luisti väljästi sen lävitse. Kantele asetettiin pöydälle eikä koskaan muualle, oikeassa kädessä olevan soittopuikon päässä kulki nyöri kaltevasti naulatun yläpään lävitse ja nyörissä riippui pieni puusta tehty hevonen, jonka jalat olivat liikkuvat, sillä nivelet olivat naulatut. Kun oikea käsi kanteleen yläpuolella liikutteli soittopuikkoa ja vuoroin vedettiin lähemmäksi soittajaa, vuoroin ojennettiin kauemmaksi, kiristyi nyöri tai tuli höllemmälle. Silloin nyörin toisessa päässä riippuva hevonen kohosi ilmaan tai sattuivat jalat pöydän pintaan, jolloin hevonen joutui liikkeeseen joka muistutti tanssimista. Nyöri oli kiinnitetty keskelle hevosen selkää niin, että se riippuessaan pysyi tasapainossa. Kuta vilkkaammin oikea käsi liikutteli soittopuikkoa ja tahti vilkastui, sitä vilkkaammin hyppeli hevonenkin ja vaati puoleensa kuulijain, varsinkin lapsien huomiota.

Innostuin pari vuotta sitten Ukko Nekkelin puuhevosen kuvauksesta, sillä ajatus soittopuikon avulla tanssitettavasta hevosesta oli erittäin inspiroiva. Pyysin soitinrakentajamestari Rauno Niemistä valmistamaan minulle hyppivän puuhevosen toiseen tohtorintutkintokonserttiini (26.9.2014). Lopulta hevonen saatiin toimintakuntoon vain muutama viikko ennen konserttia, sillä ymmärsin, että hevoselle on myös kehitettävä soittopöytään kiinnitettävä erillinen alusta. Tohtorintutkintokonsertissa hevosen kanssa soittaminen jäi yhden kappaleen pituiseksi kokeiluksi, mutta aion ilman muuta jatkaa hevosen kanssa työskentelyä!

Hevosen kanssa soittaminen on osoittautunut haasteelliseksi kahdesta syystä. Ensinnäkin hevonen on kevyestä painostaan huolimatta raskas liikuteltava soiton lomassa; muutos on suuri. Toinen ongelma on hevosen herkkäliikkeisyys, joka muuttaa soittotekniikan hyvin erilaiseksi kuin mihin olen tottunut. Tikkukäden liike on pienempi ja ikään kuin vino, jolloin en saa liikkeen avulla rannetta rennoksi siten kuin yleensä pelkällä tikulla soittaessani. Luulen, että jatkossa tulen soittamaan hevosen kanssa enemmän lyönti- kuin perinteisellä sulkutekniikalla ja apuvälineenä tulee olemaan jokin tikkua pidempi esine, kuten syömäpuikko tai neulepuikko. 

Nähtäväksi jää, mitä kaikkea tulen vielä hevosen kanssa tekemään! Sen nimi on muuten Reima. 

                                          Kuva: Rauno Nieminen


keskiviikko 26. elokuuta 2015

Tervetuloa!


Tämä blogi sisältää tietoa Jooseppi Pohjolan kanteleesta ja soittotekniikasta, jossa kanteletta soitetaan tikulla. Teen aiheesta taiteellista tohtorintutkintoa "Hyppivä puuhevonen - Jooseppi Pohjolan kantele ennen ja nyt". Blogi on yksi kanava uuden informaation levittämiselle.  Tervetuloa tutustumaan!


This blog contains information on Jooseppi Pohjola's kantele and the playing technique that kantele is being strummed with a stick. I'm working on artistic doctor's degree on the subject and this blog is one channel to spread information. Welcome!